LÄHIMUISTISTA

Miten paljon mahtuukaan muutamaan päivään. 

Keskiviikkona vietimme Järvenpäässä pyhäkkömme temppelijuhlaa, praasniekkaa.  Juhla alkoi vedenpyhityksellä ja pyhäkkömme uusien ovien siunaamisella ristisaaton yhteydessä. Nyyttikestien periaatteella olimme saaneet kootuksi herkkuja notkuvat pöydät alasaliimme. Osallistujiakin oli kiitettävän paljon. Keskellä arkiviikkoa. 

Kotiin palattuani sain aloittaa ihan omat juhlat. Saisin lapsenlapset iltapäivällä makaronilaatikolle. 
Nämä ”lapset” ovat jo nuoria aikuisia. He ovat kasvaneet Ruotsissa, mutta olemme onnistuneet tiiviin yhteyden pidossa.  Molemmat ovat aloittamassa omaa elämäänsä: Pojanpoika opiskelee Örebron yliopistossa tavoitteenaan maisterin paperit ensi keväänä, Pojantytär pitää lukion jälkeen ”välivuotta”, jota hän viettää HIFK:n naisten liigajoukkueen, Stadin Gimmojen riveissä.  Ensi syksynä kutsuu Harvard.

Ja toden totta, he tupsahtivat mummilaan ja että meillä oli hauskaa.

Makaronilaatikko oli kuulemma ”perinteistä” ja silleen hyvää. Ruokailun jälkeen rupattelimme ja muistelimme kivoja kohtia heidän lapsuudestaan. 

Kun olimme joskus noin vuonna 2008-9 olleet heidän kotinsa lähellä kalliolla piknikillä ja palasimme kotiin, Pojanpoika huokaisee syvään ja toivoo: ”Voi kun tuo Sisko pian oppisi puhumaan niin voisimme diskuteerata”. Nyt juttua riittää.

Pojanpoika makaa sohvalla ja kyselee kompakysymyksiä Antero Vipusesta. Ja lukee ääneen ”Huussikirjaa”.  Eikä naurusta tahdo millään tulla loppua!

Minä ja Pojantytär kertailemme neulomisen (meidän murteella kutomisen) asioita ja tutkimme hänen neulesuunnitelmiaan. Ja minun.

Kerta kerran perään ihailen sitä, miten fiksuja ovat nuoret ihmiset. Nuoret aikuiset. Heidän kanssaan voi keskustella pienistä ja isoista kysymyksistä ja he ovat selvästi paljon ymmärtäväisempiä ja suvaitsevaisempia kuin me vanhemmat. Lienemmekö kalkkiutuneet ja kangistuneet kaavoihimme.
No niin. He matkasivat illan päätteeksi Pojantyttären kotipesään Helsinkiin.  Minä jäin hykertelemään onnesta ja odottamaan seuraavaa päivää.

Silloin oli Se Suuri Päivä, jonka tiimoilta Pojanpoika saapui Suomeen:  ”Täällä Pohjantähden alla”  Kansallisteatterissa. Tapasimme Kansallisen ala-aulassa ja kiipesimme toiselle parvelle, siis piippuhyllylle, jossa totesimme näyttämön näkyvän kokonaan ja ilmeitä voisimme tutkia mukaan tulleiden teatterikiikareiden linssien läpi.

Esitys oli pitkä ja vaikuttava ja vangitsi meidät kaikki yleisössä niin, että taas olisi sen kuuluisen nuppineulan putoamisen kuullut….  

Väliaikatarjoilut olivat herkulliset, totta kai. Kahvia, Berliinin munkki, lohileipä ja tiramisu.

Näytelmässä tunnelma tiheni ja piti otteessaan viimeiseen minuuttiin asti.  Yhdessä totesimme sen vedonneen tunteisiin, palan nousseen kurkkuun ja silmien kostuneen useissa kohtaa.

 
Se oli torstai.  

Perjantaiksi päätimme valita käynnin kirjamessuilla. Sinne Pojantytärkin pääsi mukaan, kun kiekkotreenit olivat vasta illan suussa.

Tapasimme messukeskuksen tuloaulassa tasan kymmeneltä, avaushetkellä.

Sujuvasti astuimme messualueelle Pojalta saamiemme lippujen avulla. Kiitos!

Paljon oli nähtävää ja paljon oli messuvieraita. Monet koululaisryhmät näyttivät tekevän antaumuksella saamiaan tehtäviä. Perjantain kokemuksen perusteella uskon, että kirjalla menee hyvin.  Ja opet tekevät siinä hyvää työtä.

Mukaan  itselleni lähti karjalan kielen opas – Karjalan kieltä päin mäntyä  - Books on Demandin (oma kustantajani) tarjous ja vihko. Pojantytär voitti onnenpyörässä (UNICEF) tarinoita lapsille ja lapsilta. Pojanpoika viihtyi antikvariaattien osastoilla, hän kun on niiden suuri ystävä.

Takit narikasta ja eteenpäin.

Päädyimme Triplan Food Court-osaan elikkäs lounaalle.
Dönerin ja Subwayn antimet tekivät hyvin kauppansa ja maailman rauhaakin ehdimme siinä järjestellä. 

Ennen junalle suuntaamista teimme viime hetken ostokset Alepasta: Roosa-nauhat meille molemmille ”tytöille”.   Stadin Gimmojen matsi  lauantaina pelataan Roosa-nauhan merkeissä.

 
Pojanpoika ja -tytär hyppäsivät Helsingin keskustaan menevään junaan, minä körötin R-junalla Järvenpäähän.

          

Kaikki tämä siis kolmen päivän aikana. Voiko ihminen enempää toivoa? Ei voi!!