Olipa taas kerran mielenkiintoinen päivä.
Tapasin tänään entisen kollegan Helsingin Oodissa, lounaan merkeissä. Viime tapaamisestamme on on kulunut kuutisen vuotta. Saimme päivitettyä sekä yksityis- että ammattielämään liittyvät tiedot, nauroimme ja muistelimme kaikkea kivaa - tulevaisuuden suunnitelmia unohtamatta. Mitähän meistä tuleekaan isoina, I wonder! Päätettiin, että nyt tavataan useammin.
Junamatka Helsingistä Järvenpäähän sujui rattoisasti, kun vastapäiselle penkille asettui ukrainalaisperhe: äiti, peruskoulun kutosluokalle menevä poika ja päiväkodissä Suomeen kotiutuva tyttö. He ovat olleet Suomessa vuodesta 2023,. Suomi soljui lapsilta jo sujuvasti ja äidinkin kanssa saimme monia asioita selviksi. He jatkoivat matkaa Tampereelle, minä hyppäsin kyydistä kotiasemalla.
Kun Järvenpäässä odottelin bussin lähtöä Pellonkulmalle, minut yhytti toinen kollega, samoilta vuosilta ja samasta työpaikasta kuin Oodissa tapaamani. Nopeasti - ennen kuin juna vei hänet ja bussi minut - päivitimme perusasiat, kuten asuinpaikan, ja ehdimme sopia, että yritämme koota yhteisiin illanistujaisiin mahdollisimman paljon entisiä kollegoita. Sitä odotan innolla!
Kuten Keitsi (entinen kollega hänkin) tapasi sanoa:" pakko ei ole, mutta sanonpahan vaan..." että melkoinen päivä, jota muistellessa hymy karehtii huulilla ja silmissä ja olo on kuin laitumelle päässeellä vasikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti