Rulla- ja pimennysverhon läpi sinnittelevät aamuauringon säteet herättävät Elsan heti puoli kuuden jälkeen. Hän siristelee hetken silmiään ja nousee sängyn laidalle istumaan. Päässä tuntuu heikkoa huimausta.
”Taisin ponkaista istumaan liian nopeasti”, Elsa sanoo ääneen ja naurahtaa. Ei hänen kommenttejaan ole kukaan kuulemassa.
Vedettyään verhot ikkunan sivuille ja vapautettuaan rullaverhon ikkunan ylälaitaan Elsa nousee seisomaan sängyn vieressä olevasta hyllystä tukea etsien ja suuntaa kohti jokaisen päivän ensimmäistä ”hommaa”. WC kutsuu.
Sängystä vessaan on parinkymmenen askelen matka. Sen aikana Elsa pyyhkii silmistään unien jättämät rähmät ja sutaisee sormin yön pyöriskelyn sotkemia, nyt jo harventuneita ja harmaantuneita hapsiaan.
Peiliin vilkaisu muistuttaa äidistä. ”Juuri tuoltahan äiteekin aamuisin näytti. Tuttu tyyppi sieltä kattoo.”
Pakollisia aamutoimia ei voi unohtaa. Luonto pitää siitä huolen.
Helpotuksen jälkeen Elsa saakin keskittyä aamun ensimmäiseen ateriaan. Kahvinkeitin on ladattu illalla valmiiksi. Napsautus vain ja ”siitä se lähtee”. Tykötarpeista tärkeimpiä ovat Keskari ja sanaristikko.
Aamiaisen nauttimiseen on varattu pari tuntia. Siksi, että Elsa haluaa lukea rauhassa kaiken omalla alueella – ja tietenkin muuallakin Suomessa ja maailmalla – tapahtuneista suurista ja pienistä jutuista. Joskus Elsa joutuu ottamaan esiin kartan, jotta hahmottaa tapahtumapaikkojen sijainnit.
Kahvin Elsa nauttii vanhaan hyvään tapaan: sokeri asetetaa huulien väliin ja kahvi ryystetään tassilta sokerin läpi. Näin isäkin aina kahvinsa nautti ja kupin tyhjennyttyä ilmaan leviävä nautinnollinen ”aaaaaahhhhhh” kertoi, että hyvää oli.
Järjestys aamutoimissa ja selvä. Ensin lehti ja sitä lukiessa juodaan kahvi ja syödään paahtoleipä, jonka päälle levitetään tasainen kerros rasvaa. Ennen vanhaan se oli tietenkin aina voita. Sittemmin terveysoppineet ovat saaneet aikaan muutoksen ja leivän päälle tuleekin ”levitettä”. Elsan levite on jotain margariinia. Valintaa kaupassa ohjaa ensisijaisesti hinta, mutta tietenkin maininta kolesterolista tai sydämen kuva paketin päällä voivat suorastaan pakottaa vaihtamaan merkkiä.
Kun lehti on hoidettu ja leivät on syöty, Elsa siirtää eteensä ristikkotarvikkeet. Lehti auki tyhjän ruudukon kohdalta, lehden oikealle puolelle lyijykynä, kumi, kynänteroitin ja suurennuslasi. Lehdissä olevien ristikoiden kuvat ovat niin pieniä, ettei niistä ota selvää ilman tuota viimeksi mainittua apuvälinettä. Siitä Elsa on kiitollinen myös ruokatavaroiden tuoteselosteita tutkaillessaan.
”Kyllä kaupoissa ois hyvä siinä ostoskorien vieressä olla myös suurennuslaseja käyttöön niille, joiden silmien tarkkuus on historiaa”, Elsa puuskahti taannoin tuttavalleen makkarahyllyjen välissä.
Sanaristikoiden täyttäjänä Elsa on konkari. Joskus hänestä tuntuu, että aivoien ratkaisutahti on niin nopea, että kynää käyttävä käsi ei tahdo pysyä mukana vauhdissa. Mutta joskus tulee vastaan sellainen kohta, jossa aivot tuntuvat olevan täysin umpisolmussa. Silloin Elsa laittaa lehden hetkeksi sivuun ja kaataa itselleen toisen kupin kahvia. Tai mitta aamupäivän puuron ainekset valmiiksi työpöydälle lieden viereen. Kun hän palaa ristikon pariin, kuvat alkavat yhtäkkiä näyttää entistä selvemmiltä ja joistakin sanoista puuttuvat kirjaimet ovat itsestään selviä.
Suihku. Viimeistään puoli yhdeksän aikaan Elsa käy suihkussa. Tukkaa ei pestä joka päivä, ei varsinkaan syksyllä ja talvella, koska hiuksia on sen verran jäljellä, että niiden kuivuminen ilman koneellista kuivatusta kestää lähes kaksi tuntia. Jos päivän ohjelmassa on ennalta sovittu meno, kuten retki tai kokous, suihku sivuuttaa muut aamutoimet – juuri tuon kuivumisajan takia.
Suihkun jälkeen Elsa avaa radion. YLEn ykkönen on hänen asemansa. Kello yhdeksän aikaan päivittäin alkaa ”Muistojen bulevardi”, jonka myötä Elsa siirtyy nuoruuden muistoihin. Hän laulaa mukana ja ottaa joitain tanssiaskeleita. ”Nuori Elsa vauhdissa”, hän nauraa itselleen.
Elsa asuu senioritalossa, jossa naapureiden tapaaminen on helppoa. Jokaisessa kerroksessa on yhteinen aula, johon kokoonnutaan rupattelemaan ja miettimään oman asuinympäristön tunnelmaa ja joskus jopa keksitään ideoita, joita viedään eteenpäin päättäjille. Elsan kerroksessa asuu naapuri, joka ei pääse liikkeelle yksin. Hänellä on pyörätuoli, mutta sen kelaaminen kynnyksen yli vaatii auttajan. Elsa käy tätä ystävää tervehtimässä muutaman kerran viikossa. Silloin hän kertoo talon kuulumiset ja yleensä hän tuo tullessaan termospullossa teetä ja jotain kahvileipää, usein kotileipoista. Nämä tapaamiset ilahduttavat molempia ja usein pienessä kodissa raikaa nauru tai seinien läpi kuuluu laulua. Usein maakuntalauluja, jotka on opittu kansakoulussa ja joiden sävel ja sanat ovat kummallakin hyvin muistissa.
Lounaan Elsa tekee kotona vain pari kertaa viikossa. Muulloin hän kävelee lähellä olevaan kaupungin ylläpitämään lounaspaikkaan, joka tarjoaa eläkeläisille maukkaan buffet-lounaan tai keiton edulliseen hintaan. Mikä onkaan sen parempi tapa tuulettua ja jutella ihmisten asioista lounaan yli mielenkiintoisten vanhojen ja uusien tuttujen kanssa?
Kesällä ulkona liikkuminen on helppoa ja hauskaa. Elsalla on punainen, matalarunkoinen polkupyörä, jolla hän polkaisee kauppaan ja kyläilee tuttujen luona naapurikylissäkin. Joka kertaa uusiin suuntiin polkiessaan hän siunaa mielessään kotikaupungin hyvät poliittiset päättäjät, jotka ovat saaneet aikaan kattavan kevyenliikenteen väylien verkoston, jota pidetään hyvässä kunnossa.
Syksyn ja talven liikkumista varten Elsa osti kävelysauvat. Sitä ostopäätöstä hän ei ole hetkeäkään katunut. Sauvojen hankinnan jälkeen Elsan ulkoliikkuminen on lisääntynyt ja mieliala kohentunut.
”Näistä saa tukea liukkailla keleillä. Näihin voi myös nojata, jos lenkillä pieni huimaus uhkaa. Ja näillä vauhti pysyy hyvänä, ei liian kiivaana eikä liian hitaana. Käsillä on myös riittävästi puuhaa. Ja lenkeillä tapaa ystäviä samoissa toimissa. Suosittelen sydämellisesti”.
Joka keskiviikko Elsa osallistuu oman eläkeläisjärjestönsä tapaamisiin. Siellä menee koko iltapäivä kokousten, pelien, tanssien ja laulun merkeissä. Ei tarvitse unta kauan odotella sellaisen touhun jälkeen.
Kun Elsa on innokas laulaja, hän on muutaman vuoden käynyt kaupungin opiston tarjoamassa ikäihmisten lauluryhmässä. Kirjastolla. Kerran viikossa.
”Joskus ihminen kaipaa itsekseen olemista ja hiljaisuutta”, Elsa kertoo seurakuntansa diakoniatyöntekijälle, joka on huolissaan vanhusten yksinäisyydestä. ”Yksin ollessaan ei ihminen aina koe yksinäisyyttä”.
Elsan ”yksinäiset” hetket täyttyvät lukemisesta ja radion kuuntelusta. Hän vierailee kirjastossa miltei päivittäin. Ensin hän istuu lukemassa sanoma- ja aikakauslehtiä ja sitten kiertelee hyllyjen välissä lainaimpulsseja etsien. Kirjastossa mieli lepää. Joskus Elsa vain istuu kirjahyllyjen välissä olevilla sohvalla ja katselee muita kirjaston asiakkaita. Pian hänen päässään syntyy tarinoita näkemiensä henkilöiden ja perhekuntien ympärille.
Elsa on tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on kaksi lasta, tytär ja poika, joilla kummallakin kaksi poikaa. Lasten perheet asuvat kaukana, Ruotsissa ja Rovaniemellä. Välit lasten perheisiin ovat kunnossa. Vaikka fyysisesti ollaan samassa tilassa vain muutamia kertoja vuodessa, yhteydet ovat tiiviit ja lämpimät.
”En ole kaiken tietävä, pullantuoksuinen mummu, vaan pikemminkin sellainen, joka haluaa olla lapsenmielisesti avoin, hyväksyvä ja hupsutteleva. Tiiviimpien kohtaamisten seurauksena saattaisin muuttua ärtyisäksi, komentelevaksi ja tuomitsevaksi. Herra paratkoon!”
Siitä Elsalla on tiukka oma käsitys, että ihmisten pitäisi enemmän satsata muiden ihmisten kanssa yhdessä elämisen laatuun. Olisi tärkeää joskus unohtaa omat, usein toissijaiset, tarpeet ja keskittyä auttamaan niitä, joille elämä on heittänyt suuria haasteita ihan arjen ja perusasioiden kanssa.
Parhaita tuntemuksia – tai kuten nyt sanotaan: ”viboja” – Elsa saa lukiessaan Toven Janssonin ”Taikatalven” viimeisiltä sivuilta:
”Äkkiä hän tunsi itsensä niin iloiseksi, että hänen täytyi saada olla yksin. Hän maleksi halkovajaa kohti. Ja kun kukaan ei nähnyt häntä, hän alkoi juosta. Hän juoksi läpi sulavan lumen auringon paistaessa hänen selkäänsä, hän juoksi siksi, että oli niin onnellinen eikä ajatellut yhtään mitään.”
Johanna Olivia Wikström, isomummu
